Vuosi 1874 alkoi John William Welthille normaalisti. Hän heräsi palvelijoiden tarjoillessa aamiaisen sänkyyn. Syötyään hän nousi ylös ja pukeutui palvelijoiden avustuksella. Lopulta hän alkoi kävelemään kohti työhuonettaan, jossa juo joka aamu aamuteensä ja lukee lehden. Matkalla hän pysähtyi isänsä muotokuvan eteen katsoen sen pölyisiä kehyksiä ja käski lähellä kulkevan naispalvelijan putsata sen. Hän suoristi vielä edesmenneen vaimonsa muotokuvan, ennen kuin jatkoi työhuoneeseensa. Istuttuaan skotlantilaiselle tuolilleen hän taputti käsiään, jotta palvelijat toisivat hänelle lehden ja teen. Hän otti palvelijan tarjoaman lehden ja avasi sen. Ensimmäinen uutinen oli seikkailijasta, joka löysi uuden saaren Tyyneltä valtamereltä.
-katsos tätä! Nuori seikkailija Hector Longmind on julistanut saaren kuuluvan nyt Britti imperiumille sekä kuningatar Victorialle, John sanoi hovimestarilleen.
-Varsin erinomaista, sir. Eikös William Oakhill rahoittanut tuon miehen matkan, hovimestari vastasi.
-Niinpä näkyy. Hän tulee saamaan paljon mainetta tästä. No... nyt tiedän ainakin mikä on tällä viikolla hänen kehuskelun aiheensa.
John juo teensä loppuun ja lukee taittaa lehden pöydälle. Hovimestari ottaa teekupin ja lehden mukaansa palvelijoiden tilaan. Pian hän kuitenkin palaa takaisin kiireen vilkkaa ja ojentaa Johnille tarjotinta, jossa on useita sähkeitä.
-Jaa, kiitos Harry. tulivatkos nämä juuri?
-Eivät, sir. Uusi miespalvelijanne oli unohtanut tuoda ne teille.
-No ei tässä luultavasti mitään tärkeää ole. Voisitko antaa hänelle lisä opetusta miespalvelijan tehtävistä sekä opettaa pukemaan paremmin. pukemiseen menee turhan paljon aikaa.
-Tietysti, sir.
-Harry! Voisitko vielä kutsua ajurin oven eteen? Lähden tuokion päästä klubille.
-Tietysti, John herra.
John avasi ensimmäisen sähkeen ja luki sen. Sähkeessä kerrottiin teesadon onnistuneen Intiassa ja, että se on lähetetty kohti Lontoota. Toisessa sähkeessä kerrottiin yhdysvaltalaisesta asiakkaasta, joka tahtoisi ostaa kahvia laivalastillisen. Kolmannessa oli kutsu Johnin siskon lapsen valmistujaisjuhliin. Neljäs oli raportti suuresta kahvisadosta Etelä-Afrikassa. Viimeisessä sähkeessä kuninkaallinen laivasto etsii rakennuspuun myyjää. John raapustaa nopeasti vastaukset jokaiseen sähkeeseen. Hän ilmoittaa yhdysvaltalaiselle ostajalle, että lasti toimitetaan kuukauden sisällä. Siskolleen hän ilmoittaa saapuvansa mieluusti juhliin. Laivastolle hän kertoo, ettei hänellä ole puutavaraa myynnissä. Jonh nousee ylös ja lähtee kävelemään kohti ulko-ovea. Matkalla hän huomaa isänsä muotokuvan olevan yhä pölyinen. Aulassa hän huomaa sen naispalvelijan, jota käski putsaamaan isänsä taulun, poistamassa pölyjä aulan tauluista.
-Enkö minä käskenyt putsaamaa pölyt isäni muotokuvasta? John kysyy nuorelta naispalvelijalta.
-Kyllä, sir. Ajattelin kuitenkin, että voisin poistaa pölyt kaikista tauluista, nainen vastasi säikähtäneenä.
-Erinomaista, erinomaista. Oma aloitteisuus on ihailtava ominaisuus. Ottakaa loppu päivä vapaata, kun saatte putsattua taulun.
-Kiitos, Welthil herra, nainen kiitteli kiireesti ja kiiruhti jatkamaan töitä.
John nyökkäsi hyväksyvästi ja käveli ovelle, jolla toinen palvelija ojensi hänelle takin ja hatun. Johnin pukeuduttua palvelija avasi ulko-oven ja John astui ulos. Ilma oli kylmä ja pakkanen purevaa. Ajuri avasi hevoskärryn oven ja toivotti hyvää huomenta herralleen. Welthil istuutui kärryyn ja ilmoitti määpäärän olevan herrasmies klubi. Ajuri nyökkäsi ja sulki oven. Lyhyen ajan päästä kärryt nytkähtivät liikkeelle, ja hevosten kavioiden kopina alkoi kuulumaan. John katsoi ikkunasta, kuinka Lontoon kadut olivat täynnä elämää. Lapset rakentelivat lumiukkoja ja aikuiset toivottelivat toisilleen hyvää uuttavuotta. Talojen savupiipuista nousi tasaisesti savua ja polttopuu kauppiaat kiertelivät ympäri kaupunkia. Vasta satanutta lunta lapioivat työläiset juttelivat keskenään työn ohessa. Lähetti pojat juoksentelivat ympäriinsä paperi pinkka käsissään. Lehtimyyjät huutelivat risteyksissä yrittäen saavan ohi kulkijat ostamaan lehtiään. Mitä lähemmäs hevoskärryt menivät klubia, sitä suuremmiksi sekä hienommiksi talot alkoivat muuttumaan. Alue kuuluu Englannin rikkaimpiin asuin alueisiin. Suurin talo kaikista kuuluu orjakauppias suvulle, jonka nykyinen edustaja, Edward Lionshield, on jo siirtynyt täysin muille aloille. Hän on ostanut suuria viljelmiä jokaiselta mantereelta ja onkin suurin sahramin tuottaja. Neljänneksi suurin talo kuuluu William Oakhillille, joka on rikastunut rahoittamalla tutkimusmatkoja. Löytämilleen alueille tämä perusti viljelyksiä, joilta hänen kauppalaivastonsa kuljettavat myyntitavaran asiakkaille. Oakhillillä on takanaan myös kuningattaren tuki, koska Iso-Britannia on saanut haltuunsa valtavasti alueita tämän kautta. John itse omistaa kuudenneksi suurimman talon, joka sijaitsee kuitenkin kaukana keskustan melusta. Varansa hän on saanut isältään, jonka isä oli ollut Englannin laivaston komentaja. Palkkioksi teoistaan tämä oli saanut haltuunsa maa alueita Intiasta, joilla hän kuitenkaan ei tehnyt mitään. Johnin isä taas oli alkanut viljelemään alueilla teetä, joka toi suvulle valtavasti vaurautta. Nykyinen lapseton John peri tilat Intiasta sekä talon Lontoosta 24-vuotiaana, kun tämän isä kuoli. Johnin vaimo kuoli pari vuotta perinnön jälkeen isorokkoon.
Hevoskärryt pysähtyivät jonoon mahtailevan klubin eteen. John otti hattunsa ja astui ajurin avaamasta ovesta takaisin purevaan tammikuiseen ilmaan. John käski ajurin odottaa klubin edessä ennen, kuin lähti itse kävelemään marmori portaita, jotka veivät tammisille ulko-oville. Ovien vieressä seisoi hienosti pukeutunut, joka avasi Johnille oven. Sisällä palvelija otti saapujalta hatun sekä takin. Matka jatkui kohti kirjastoa, jossa klubin jäsenet joivat teetä samalla keskustellen. Välillä aiheena oli politiikka, kun taas toisinaan keskustelu siirtyi sijoitus puolelle. Tänään aihe oli selvä. Oakhillin löytämä saari, josta saa mahdollisesti eksoottisia hedelmiä. John siisti vielä viiksiään ennen, kuin astui kirjastoon, jossa Oakhill kehuskelikin parhaillaan saavutuksillaan.
-Kuvitelkaa! Kuudentoista hehtaarin appelsiini viljelykset. Ja vielä mitättömällä kolmensadan punnan sijoituksella.
-300 punnan? kysyi vanhempi sohvalla istuva herra.
-Aivan! ja kuusitoista hehtaaria ravinteikasta viljely maata. Kuningatar Victoria nimesi saaren minun mukaani. Ajatella... Oakhillin helmi, kehuskeli Oakhill.
-Ah, John! oletko kuulut jo Williamin uusimman sijoituksen hedelmistä? kysyi teetä juova Walter Horiwood Johnilta.
-Luin siitä tehdyn uutisartikkelin lehdestä. onkos kyseessä suurikin saari?
-Kuusitoista hehtaaria ehtaa appelsiini maata sekä satahehtaaria puumetsää ja vain 300 punnalla, kehui Oakhill jälleen.
-No onneksi olkoon. Ei sitä joka päivä noin suurta valloittamatonta saarta löydä, John vastasi.
-Harvinaista tosiaan löytää tuollainen saari ja vielä ilman alkuasukkaita, jatkoi sohvalla istuva vanhempi herra.
Willia Oakhill meni tässä kohtaa hiljaisemmaksi ja alkoi vaihtamaan keskustelun aihetta kohti laivaston puun puutetta. Muutama herra myötäili ongelman pulmallisuutta, mutta ihmettelivät äkillistä keskustelun kääntymistä. John arvasi mistä oli kyse ja alkoi painostamaan Oakhilliä alkuasukas kysymyksellä. Muidenkin jäsenten liittyessä hiilostamiseen, Oakhill päätyi kertomaan asian niinkuin se on:
-No oli saarella pieni alkuperäisväestö, mutta eivät he hyödyntäneet maata millään lailla. Kalastelivat ja keräilivät silloin tällöin hedelmiä. Imperiumi hyötyy alueesta enemmän.
-Kuinka monta alku asukasta saarella oli? kymmenen? kaksikymmentä? kysyi nuori teetä juova kauppias.
-Kyse oli sadoista, mutta heitä siirrettiin muihin siirtokuntiin töihin ja osa jäi taas saarelle viljelemään appelsiinejä, Oakhill selosti.
-Mistä lähtien sinulla on ollut orjakauppaan oikeuksia, tiedusteli Edward Lionshield.
-No en minä sitä orjakaupaksi kutsuisi. Siirsin vain työvoimaa toisille viljelyksilleni.
-Kuningattaren laatima laki on aika selkeä tässä asiassa. Orjien myyminen toisille tiloille tulee tapahtua orjakauppiaan kautta, John ilmoitti.
-No omistaja ei vaihtunut niin voimme kai jättää tämän kerran sikseen, vanhempi sohvalla istuva herra sanoi.
-Ensi kerralla suorita vastaavat toimet vaikkapa minun kauttani, murahti Edward Lionshield
Keskustelu aiheesta päättyi siihen ja vaihtui laivaston rakennuspuun puutteeseen. John viihtyi klubilla tunnin verran, kunnes ilmoitti poistuvansa ottamaan vastaan uuden turve lastin. John lähti kävelemään kohti ovea ja sai aulassa takkinsa ja hattunsa. Ovella hän laittoi palvelijan tarjottimelle muutaman setelin maksuksi juomista sekä palvelusta. Ajuri istui ohjuksien kohdalla syöden eväitään. Nähdessään työnantajansa hän nousi ylös ja avasi kärryn oven. John astui sisälle ja ilmoitti määränpääksi sataman. Ajuri nyökkäsi ja meni poistamaan hevosilta lämmittävät peitot. Kärryjen sisällä John jatkaa aamulehden lukemista. Kärryt nytkähtivät liikkeelle ja hevosten kavioiden kopsutus alkoi jälleen kuulumaan.
Sataman lähestyessä alkoi rakennukset muuttumaan halleiksi. Kärryt pysähtyivät turve varaston eteen ja ajuri tuli avaamaan oven. John astui ulos ja katseli valkoisessa peitossa olevaa satamaa. kauppatilojen ikkunat oli peitetty laudoilla, jotta lämpö pysyisi sisällä paremmin. Laivoja oli vain muutama epäonnekas jumiin jäänyt kauppa-alus, joita oli yritetty saada liikkeelle hakkaamalla jäitä sen tieltä. Laiturin tuntumassa olikin kymmeniä hauta-arkkuja, jotka kuuluivaat köyhille, joita oltiin palkattu hakkaamaan tietä vapaaksi. Merijää on petollinen, koska se ei ole tasapaksua vaan saattoi olla joissain kohdissa vain muutaman tuuman paksuista. Tällöin se ei kestä ihmistä, jolla on mukanaan raskaita sahoja sekä kirveitä. John käänsi katseensa kohti turve kauppaa, joka ei ollutkaan vielä auki. John ilmoitti ajurille, että tämä voi käydä pubissa juomassa tuopillisen ja ojensi tälle muutaman punnan. Ajuri nyökkäsi ja lähti koski sataman pubia. John taas lähti käymään läpi olisiko satamassa mitään hyödyllistä, jota voisi ostaa sekatavara kauppoihinsa, joita on ympäri Englantia ja Walesia. Hän löytääkin muuan tilan, jossa yhden laivan miehistö majailee. Hän koputtaa oveen ja hetken kuluttua kapteeni tulee avaamaan hänelle oven. Tiedusteltuaan mitä laivan lastina on, hän sai tietää laivan tuuraavan karille ajanutta postialusta, joka noutaa kirjeitä afrikan rannikolta englantiin. Seuraava laiva taas kuljetti puisia huonekaluja Saksasta. John ostaa kolmanneksen lastista. Kolmas laiva on Hollantilainen kauppalaiva, jonka lastina ollut sokeri oli mennyt pilalle myrskyssä. Eräs miehistön jäsenistä kuitenkin huomaa rikkaan vieraan ja meneekin keskustelemaan tämän kanssa:
-Päivää herra. Saanko häiritä teitä hetkisen?
-John Welthill ja sanokaa asianne vapaasti, vastasi John.
-Minä olen Albert Ironhood. Olen pitkään suunnitellut tutkimusmatkaa Euroopan pohjoisimpiin osiin, joissa on havaittu rikkaita metallisuonia, Albert sanoi.
-Etsitte siis rahoittajaa retkellenne.
-Aivan. Tarvitsisin noin 600 puntaa, jotta retki onnistuisi.
-Pohjois-Eurooppaan... eikös kaikki maat siellä ole jo vallattu, John ihmetteli.
-Varmasti on vallattu, mutta voisittehan te perustaa toisten valtioiden alueille kaivoksia ja tehtaita. Ruotsi ja Venäjä ovat molemmat britti imperiumin kanssa hyvissä väleissä, joten senkään ei pitäisi olla ongelma, jatkoi Albert.
-Kuulostaa hieman riskialttiilta sijoitukselta. Oletkos kokenutkin tutkimusmatkailija?
-Tämä olisi ensimmäinen oma retkeni, mutta olen ollut mukana useilla matkoilla avustajana.
-Kuinka kauan matka kestäisi, jos rahoittaisin sen.
-Muutamassa vuodessa saisin käytyä läpi maat Skandeilta aina Ural-vuorille asti.
John päättää rahoittaa matkaa viidellä sadalla punnalla. Albert lupaa tulla Johnin talolle viikon kuluttua allekirjoittamaan sopimuksen ja ottamaan vastaan loput rahat. John kättelee Albertin kanssa ja antaa tälle sata puntaa, jolla ostaa tarvikkeita sekä palkkaa avustajia retkelle. Nyt sata puntaa köyhempi John on tyytyväinen kaupoistaan ja lähtee kävelemään kohti turve kauppaa, joka oli jo auennut. Turve kauppaan astuessaan Johnin sieraimiin tunkeutui kammottava haju, joka tulee kuivuvasta turpeesta. Kaupan yksi puoli oli tehty täysin turpeen kuivatus hyllyistä. Tilan toisessa päädyssä taas oli suuri kamiina, joka paloi kyljet punaisina. Kauppias toivotti hyvää päivää ja kertoi kuivan turpeen olevan tällä hetkellä loppu, mutta sitä valmistuisi huomiseksi turvekärryllinen. John maksoi turpeen huomiseksi ja antoi osoitteen, jonne se tulee tuoda. Ajuri oli odottamassa kärryjen edessä valmiina avaamaan isännälleen oven. John astui jälleen kärryihin, jotka veivät hänet kotiinsa.